sunnuntai, 29. marraskuu 2015

Politiikan rajat ja toiseuden tunne

Oma poliittinen historiani on lyhyt ja pitkälti väritön. Lähimpänä poliittista vaikuttamista lienee yhden vuoden viettäminen Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallituksessa vuonna 2005. Muuten olen äänestyskelpoiseksi tuloni jälkeen äänestänyt Vihreitä kerta kertansa jälkeen, vaaleista riippumatta.

Ylioppilaskuntatekeminen oli - minulla - pitkälti käytännön juoksemista. Viestintä- ja tietotekniikavastaavan virassa käytettiin aikaa mm. oman lehden tulevaisuuden, nettisivujen kehittämisen ja painokulujen miettimiseen sekä aina välillä huolestuttiin hieman siitä, mitä muut mahtoivat meistä ajatella. Hallituksen kokouksissa käytiin lävitse opiskelijoiden edunvalvonnan linjapapereiden yksittäisiä lauseita ja hiottiin muotoiluja. Välillä väiteltiin ja kiisteltiin, kovastikin, mutta puolue- ja muukin politiikka oli aika kaukana. Tai siten ainakin oma muistini tämän ajan muistaa.

Epäpoliittisen hallitusarjen soljuntaan muodosti poikkeuksen Suomen Ylioppilaskuntien Liiton SYL:n liittokokous. Kokoukseen osallistuivat Suomen kaikki ylioppilaskunnat, joissa monissa politiikka näytteli selkeämpää roolia. Itselleni liittokokous näyttäytyi hiekkalaatikkona. Eri ylioppilaskuntien neuvottelijat neuvottelivat kuka tukee missäkin aiheessa ketäkin, tekivät lehmänkauppoja ja äänestyskuri oli kova. Jotkut syttyivät tässä ympäristössä, toiset, kuten minä, tunsimme olevamme hieman väärässä paikassa. Kutsuimme tätä, emmekä kovinkaan hyvällä, politiikaksi minikoossa. Vuoden loputtua sanoin ylioppilaskunnalle hei-heit ja tämä pienikin kosketus politiikkaan jäi omassa elämässä taka-alalle.

Pikakelataan eteenpäin.

Jossain välissä valmistuin, aloitin oman yrityksen kanssa puuhaamisen sekä taustalla jatkoin Vihreiden, erityisesti Osmo Soininvaaran, äänestämistä. Vihreät näyttäytyivät minulle sopivan arvoliberaalina, järkeen pohjaavana sekä vähiten valtaa vallan vuoksi tavoittelevalta vaihtoehdolta verrattuna muihin puolueisiin. Muista puolueista joku oli ihan liian oikealla ja liian kylmän yhteiskunnan asialla, ja jonkun toisen tavoitteet vaikuttivat taloudellisesti käsittämättömiltä. Käytännön tasolla olin kuitenkin tyytyväinen, että olin löytänyt yhden puolueen joka oli hyvässä mielessä joltain tasoiltaan teknokraattinen. 

Yleisemmin ihmettelin ideologisia siilorajoja: puolueet tuntuivat olevan pakotettuja olemaan tiettyä mieltä ilman mahdollisuutta irtiottoihin menneestä tai muiden puolueiden ajatuksien kannattamiseen. Itse pidin joistain ajatuksista Vasemmistoliitolta, joistain Kokoomukselta ja hyvää löytyi muiltakin. Ja myös huonoa, kaikilta. Siiloutumista ei voinut välttää edes löytämällä monipuolisesti ajattelevan ehdokkaan, sillä puolueiden tiukka äänestyskuri teki yksilön äänestämisestä toissisijaista.

Voisi ajatella, että yhteiskunnan hyvän kannalta pragmaattisinta olisi ajaa sen hetkisen tiedon pohjalta parhaalta vaikuttavaa ratkaisua, vaikkei se olisi omasta kynästä. Toisin sanoen, yhteiskunnan kannalta, uuden tiedon pohjalta tapahtuvan ns. takin kääntämisen pitäisi muuttua hyveeksi, josta ei rangaista median tai muiden puolueiden ivalla, vaan jota aplodeerataan laajalti ja aidosti. Päätöksenteossa ei pitäisi olla kyse puolueen tai yksittäisen poliitikon voitosta tai häpeästä tai vallasta, vaan hyvän ja ihmisarvoisen yhteiskunnan edistämisestä ja rakentamisesta. Niin idealistiselta kuin edellinen kuulostaakaan.

Poliittista valtaa käyttävät tietenkin myös korporaatiot, erityisesti ns. työmarkkinaosapuolet. Näitä tahoja pitäisi vaatia samalla tavalla edistämään koko yhteiskunnan etua, eikä sallia vain oman porukan aseman parantamiseen keskittymistä. Jos hyväksymme vain oman ryhmän edun ajamisen, niin ko. korporaatioilta pitäisi pystyä riisumaan iso osa niille ulkoistetusta poliittisesta voimasta.

Olen yleisesti uskonut politiikan vievän keskimäärin yhteiskuntaa enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Tällä hetkellä, tässä ajassa, en ole ihan varma. Politiikasta vaikuttaa tulleen, vaikka varmaankin se on aina sitä ollut, toisten päälle huutamista, räksyttämistä, omien ideologoiden ajamista silmät kiinni sekä vallan tavoittelua ja betonoimisesta itselleen keinolla millä hyvänsä, yhteiskunnan kustannuksella. Koska arvoja, ratkaisuja ja tapoja on monia, hyötyisi yhteiskunta edellisestä poiketen eniten hyvästä ja kunnioittavasta vuoropuhelusta sekä niiden pohjalta rakentuvasta synteesistä. Ehkä tätä käydään eduskunnassakin katseilta piilossa. Toivottavasti.

Henkilökohtaisempana huomiona, melkein kaksi vuosikymmentä ylläpidetty äänestysuhde Vihreisiinkin on muuttunut vaikeammaksi vuosi vuodelta. Teknokraattisuus on väistynyt, ja myös Vihreät ovat osaltaan siirtyneet vahvemmin ideologisten lipunkantajien joukkoon omine dogmeineen ja silmätikkuineen.

Arkielämässä herään aamuisin, syön aamupalaa, lähden töihin, teen töitä ja harrastan mitä minäkin iltana vireystila antaa myötä. Joskus päivä kulkee siten, että vältän politiikan kaikista kanavista, ml. työmarkkinapolitiikan. Näinä päivinä olen kuten ennenkin, ajattelematta osa yhteiskuntaa. Muina päivinä olen politiikan kosketuksen ajan ärtynyt, epäuskoinen ja välillä jopa vihainen. Näinä päivinä yhteys yhteiskuntaan tuntuu heikommalta kuin koskaan aiemmin.

Mitä meille on käynyt?

Mitä Suomi on tehnyt ansaitakseen vuodesta toiseen tälläiset politiikot ja tälläiset valtaa käyttävien korporaatioiden nokkamiehet ja -naiset? Kyetäänkö täällä mihinkään muuhun kuin vanhan ja oman vallan säilyttämiseen tähtääviin toimiin, hinnalla millä hyvänsä? Miten polittiinen tekeminen voisi päästä positiiviiseen eteenpäin vievään, puoluerajat ylittävään ja tulevaisuuden uskoa sisältävään kierteeseen?

Pystyvätkö nykypuolueet edes muuttumaan vai vaatiko tämä aika jotain uutta Teknokraattiset pragmaatikot ihmisarvoisen yhteiskunnan puolesta -tyyppistä puoluetta? 

perjantai, 27. maaliskuu 2015

Onni on..

... puristuksen katkaiseva (semi)vapaapäivä

... matelevan kiireetön aamu ja iltapäivä samalla kun muu maailma tekee töitä

... musiikin kaiuttaminen ja tunteminen kropassa, kovaa ja kovempaa (nyt Atomirotta) 

... terävä(hkö) keittöveitsi

... epäterveellisen ateria ikkunalaudalla istuen ulos tiiraillen

... kyljessä kyhnäävä koiravieras

... iso kuppi kuumaa pikakahvia. Ei tässä hifistelemään aleta.

 

Maantaina sitten back to basics.

maanantai, 14. huhtikuu 2014

Kasvoton mies ja Venäjän varjo

Ukrainan tapahtumat ovat vyöryneet tajuntaani pikkuhiljaa vahvistuvana virtana. Venäjän Krimin valtausta analysoitiin nopeasti pitkään mietityksi ja tarkasti suunnitelluksi tapahtumasarjaksi. Myös minusta se tuntui itsestään selvältä: niin isoa operaatiota ei pistetä pystyyn ihan ad hoc -hengessä.

Vaikka viimeistään tämän tajuamisen jälkeen ei olisi varmaankaan ollut enää syytä ajatella kovin kevyesti Venäjän poliittisesta tilanteesta, niin olen onnelllisesti välttynyt tutustumasta ison naapurimaamme nykyjärjestykseen ja tapahtumiin juuri pintaa enempää. Tai siis suomalaisen median tarjoamaa raapaisua enempää. Ilman pienoistakaan miettimistä olen enimmäkseen pitänyt Venäjää noin vähintäänkin omanlaisena versiona demokratiasta ja vapaahkosta markkinataloudesta, vain hieman raskaalla korruptiolla varustettuna. Koska talous on vaikuttanut uudistuvalta, niin kaikkihan on hyvin.

Olen pitänyt myös aika selvänä, että Venäjällä kuljetaan kaikkineen hyvään suuntaan, hetkellisistä taka-askelista huolimatta. Näin vaikka kevyesti on keskusteluissa tuttavien kanssa puhuttu puoliselviönä, että venäläiset ovat kaivanneet johtajakseen kovaotteista tsaaria, ja tälläisen vaihtoehdon Putin on heille tarjonnut. Vaikka ajatus on ollut lausuttu ääneen, niin ymmärrys ääneenlausutusta ei ole uponnut. Jos Putin on tsaari, niin Putin on itsevaltias. Jos valtio on näennäisdemokraattinen, vahvasti korruptoitunut, hallitsee käytännössä kaikkea mediaa ja sitä johtaa omavaltaisesti yksi kaveri joka käytännössä nimittää kaikki muut valtion edustajat, ja jossa poliittinen väkivalta ja lain kirjainta noudattamattomat tuomiot ovat tavallisia, on valtio joko lähes tai täysin totalitäärinen.

Kaksi päivää sitten en miettinyt edellistä ja olin kaikesta huolimatta aika varma, että Ukrainan kriisi ratkeaa itsestään ja Venäjällä otetaan järki käteen. Lauantain jälkeen luin venäläis-yhdysvaltalaisen toimittajan Masha Gessenin vuonna 2012 kirjoittaman kirjan "Kasvoton mies - Putinin nousu Venäjän valtiaaksi".

Aika jäätävän pelottavaa kamaa Putinista, Putinin KGB-taustasta ja sen varjoista, henkilökohtaisesta satojen miljoonien tai miljardien eurojen omaisuuden varastamisesta, kovanaamapolitiikasta ja pikkusieluisuudesta, vaalimanipuloinnista, korruptiosta ja täydestä piittamaattomuudesta maan omia lakeja kohtaan sekä pelon ja informaatiovääristelyn politiikasta, puhumattakaan satoja ja tuhansia kuolleita oman maan kansalaisia jälkeensä jättäneistä FSBn operaatioista.

Krimin tapahtumat eivät tunnu enää kovin oudoilta. Eivät myöskään Suomeen kohdistetut lapsiasia- ja muut venäläisten sortamissyytökset, ei Venäjällä vahvistuneet ääriliikkeet, ei Sotshin olympialaisten megasuureksi paisunut korruptio taikka useampi Venäjällä matkan varrella nirrinsä heittänyt tai vankilaan päätynyt hankala toisinajattelija, poliittinen kilpailija, asioita liikaa tonkimaan alkanut toimittaja tai yhteiskunnallisia ajatuksia liian vakavasti hautomaan alkanut liikemies. Ne ovat kaikki samaa jatkumoa joka alkoi Putinin valtaan tullessa vuosituhannen vaihteessa.

Jos puoletkaan kirjan sisällöstä pitää paikkansa, ampuu länsi omaan jalkaansa jos Ukrainan tapahtumiin ei oteta selkeää ja tiukkaa kantaa, vaikka sillä olisi vakavia taloudellisia seurauksia. Toisaalta näin saattaa käydä vaikka tiukka kanta otettaisiinkin. Suo siellä, vetelä täällä. Kirjan piirtämän kuvan pohjalta on joka tapauksessa todennäköisempää, että Venäjä jatkaa Ukrainan kanssa siitä mihin Krimin kanssa jäi. Pientä toiveikkuutta herättävät tavallisten venäläisten, toistaiseksi vielä suhteessa pienehköt, mielenosoitukset Moskovassa ja muualla. Jos kansa herää ja kyllästyy, niin ehkä muutoksia tapahtuu.

Tällä hetkellä mietin lähinnä sitä, että miten hitossa meillä ei puhuta enemmän Venäjän politiikasta ja kehittymisestä? Miten hitossa oma mielikuvani Venäjän tilanteesta - tai mitä se vaikuttaa olevan - on voinut olla niin kevyellä pohjalla? Gessenin kirja ei varmaankaan ole kokototuus, mutta aika hiton isoja kysymyksiä se herättää.

torstai, 6. helmikuu 2014

Kohti Kilimanjaroa

Viime syksy ja tammikuu menivät siivillä. Saimme vuoden - kyllä, vuoden - jälkeen onnellisesti neuvottelun loppuun b2b-projektin pilotin jatkamisesta tuotantokäyttöön. Ohessa uudelleenkirjoitimme Kotikokki.net:n uuden sovelluskehyksen päälle ja api-keskeiseksi palveluksi. Kokki julkaistiin kolmisen viikkoa sitten. Teimme pari muutakin juttua. 

Kun posottaa laput silmillä eteenpäin, ei ehdi huomata miten aika kuluu tai mitä ympärillä tapahtuu.

Nyt sen huomaa. Herätys olisi noin viiden tunnin kuluttua, nukkumaan ehtinee puolen tunnin tai tunnin kuluttua. Piti käydä parilla kaljalla hidastamassa ennen pakkaamista. Puolisen vuotta sitten oluen ääressä lausuttu "joo, mikä jottei, kyllä mä lähden" -sitoumus tuli eteen nopeammin kuin odotti.

Kipuamaan. Lähden. Huipulle. Tähtään. 

sunnuntai, 8. joulukuu 2013

Miesten vuoro

Minulla on elokuvissa tätä nykyä kaksi suosikkikategoriaa: i) aivottomat rymistelyt ja ii) dokumentit. Ensimmäiset tekevät mielelleni hyvää. Syleilen niiden passivoivaa vaikutusta ja nautin sitä enemmän mitä vähemmän ne minua sivistävät. Aivojen oma pikku pakohetki.

Toinen suosikkikategoriani aktivoi mieltä ja pistää miettimään. Joskus liikuttavat, joskus ilostuttavat, usein koskettavat. Kuten hyvä usein, hyvää on vain hetken tarjolla. 

Oikeastaan laatudokumenttien pitäisi olla tarjolla aina. Harmillisesti - joskin ymmärrettävästi - tarvitsevat dokumenttien tekijät myös leipänsä ja voinsa. Vaikka oikeasti kaikki tärkeimmät dokumentit pitäisi olla aina ja jatkuvasti kaikkien katsottavissa - kirjastomaisesti - on niillä useimmiten vain lyhyt ja nopeasti ohikiitävä katsonta-aika. Kaupalliset sopimukset säätelevät. Jos maailmassa olisi tolkkua, hankkisi YLE vähemmän HBO:n sarjoja - näistä kaupalliset pitäisivät mielellään huolta - ja enemmän ja ikuisesti katsottavaksi tarjolla olevia laatudokumentteja.

Joka tapauksessa.

Yle Areenalla on tarjolla pieni helmi, vuonna 2010 ensiesityksensä saanut Miesten vuoro. Kyseinen teos oli myös Suomen ehdokas Oscareihin, saavutus, vaikka matka päättyikin heti karsintoihin. Palkintoja se saavutti muissa kisoissa.

Katsomisaikaa on taas valitettavan vähän, laskuri näyttää viittä päivää. Käy katsomassa Areenasta jos ehdit, ja jos et, hae kirjastosta tai vuokraamosta. 

Miten niin suomalainen mies ei puhu? 

Linkki Areenaan: http://areena.yle.fi/tv/1043126

  • Kuvia