Ukrainan tapahtumat ovat vyöryneet tajuntaani pikkuhiljaa vahvistuvana virtana. Venäjän Krimin valtausta analysoitiin nopeasti pitkään mietityksi ja tarkasti suunnitelluksi tapahtumasarjaksi. Myös minusta se tuntui itsestään selvältä: niin isoa operaatiota ei pistetä pystyyn ihan ad hoc -hengessä.

Vaikka viimeistään tämän tajuamisen jälkeen ei olisi varmaankaan ollut enää syytä ajatella kovin kevyesti Venäjän poliittisesta tilanteesta, niin olen onnelllisesti välttynyt tutustumasta ison naapurimaamme nykyjärjestykseen ja tapahtumiin juuri pintaa enempää. Tai siis suomalaisen median tarjoamaa raapaisua enempää. Ilman pienoistakaan miettimistä olen enimmäkseen pitänyt Venäjää noin vähintäänkin omanlaisena versiona demokratiasta ja vapaahkosta markkinataloudesta, vain hieman raskaalla korruptiolla varustettuna. Koska talous on vaikuttanut uudistuvalta, niin kaikkihan on hyvin.

Olen pitänyt myös aika selvänä, että Venäjällä kuljetaan kaikkineen hyvään suuntaan, hetkellisistä taka-askelista huolimatta. Näin vaikka kevyesti on keskusteluissa tuttavien kanssa puhuttu puoliselviönä, että venäläiset ovat kaivanneet johtajakseen kovaotteista tsaaria, ja tälläisen vaihtoehdon Putin on heille tarjonnut. Vaikka ajatus on ollut lausuttu ääneen, niin ymmärrys ääneenlausutusta ei ole uponnut. Jos Putin on tsaari, niin Putin on itsevaltias. Jos valtio on näennäisdemokraattinen, vahvasti korruptoitunut, hallitsee käytännössä kaikkea mediaa ja sitä johtaa omavaltaisesti yksi kaveri joka käytännössä nimittää kaikki muut valtion edustajat, ja jossa poliittinen väkivalta ja lain kirjainta noudattamattomat tuomiot ovat tavallisia, on valtio joko lähes tai täysin totalitäärinen.

Kaksi päivää sitten en miettinyt edellistä ja olin kaikesta huolimatta aika varma, että Ukrainan kriisi ratkeaa itsestään ja Venäjällä otetaan järki käteen. Lauantain jälkeen luin venäläis-yhdysvaltalaisen toimittajan Masha Gessenin vuonna 2012 kirjoittaman kirjan "Kasvoton mies - Putinin nousu Venäjän valtiaaksi".

Aika jäätävän pelottavaa kamaa Putinista, Putinin KGB-taustasta ja sen varjoista, henkilökohtaisesta satojen miljoonien tai miljardien eurojen omaisuuden varastamisesta, kovanaamapolitiikasta ja pikkusieluisuudesta, vaalimanipuloinnista, korruptiosta ja täydestä piittamaattomuudesta maan omia lakeja kohtaan sekä pelon ja informaatiovääristelyn politiikasta, puhumattakaan satoja ja tuhansia kuolleita oman maan kansalaisia jälkeensä jättäneistä FSBn operaatioista.

Krimin tapahtumat eivät tunnu enää kovin oudoilta. Eivät myöskään Suomeen kohdistetut lapsiasia- ja muut venäläisten sortamissyytökset, ei Venäjällä vahvistuneet ääriliikkeet, ei Sotshin olympialaisten megasuureksi paisunut korruptio taikka useampi Venäjällä matkan varrella nirrinsä heittänyt tai vankilaan päätynyt hankala toisinajattelija, poliittinen kilpailija, asioita liikaa tonkimaan alkanut toimittaja tai yhteiskunnallisia ajatuksia liian vakavasti hautomaan alkanut liikemies. Ne ovat kaikki samaa jatkumoa joka alkoi Putinin valtaan tullessa vuosituhannen vaihteessa.

Jos puoletkaan kirjan sisällöstä pitää paikkansa, ampuu länsi omaan jalkaansa jos Ukrainan tapahtumiin ei oteta selkeää ja tiukkaa kantaa, vaikka sillä olisi vakavia taloudellisia seurauksia. Toisaalta näin saattaa käydä vaikka tiukka kanta otettaisiinkin. Suo siellä, vetelä täällä. Kirjan piirtämän kuvan pohjalta on joka tapauksessa todennäköisempää, että Venäjä jatkaa Ukrainan kanssa siitä mihin Krimin kanssa jäi. Pientä toiveikkuutta herättävät tavallisten venäläisten, toistaiseksi vielä suhteessa pienehköt, mielenosoitukset Moskovassa ja muualla. Jos kansa herää ja kyllästyy, niin ehkä muutoksia tapahtuu.

Tällä hetkellä mietin lähinnä sitä, että miten hitossa meillä ei puhuta enemmän Venäjän politiikasta ja kehittymisestä? Miten hitossa oma mielikuvani Venäjän tilanteesta - tai mitä se vaikuttaa olevan - on voinut olla niin kevyellä pohjalla? Gessenin kirja ei varmaankaan ole kokototuus, mutta aika hiton isoja kysymyksiä se herättää.