Oma poliittinen historiani on lyhyt ja pitkälti väritön. Lähimpänä poliittista vaikuttamista lienee yhden vuoden viettäminen Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan hallituksessa vuonna 2005. Muuten olen äänestyskelpoiseksi tuloni jälkeen äänestänyt Vihreitä kerta kertansa jälkeen, vaaleista riippumatta.

Ylioppilaskuntatekeminen oli - minulla - pitkälti käytännön juoksemista. Viestintä- ja tietotekniikavastaavan virassa käytettiin aikaa mm. oman lehden tulevaisuuden, nettisivujen kehittämisen ja painokulujen miettimiseen sekä aina välillä huolestuttiin hieman siitä, mitä muut mahtoivat meistä ajatella. Hallituksen kokouksissa käytiin lävitse opiskelijoiden edunvalvonnan linjapapereiden yksittäisiä lauseita ja hiottiin muotoiluja. Välillä väiteltiin ja kiisteltiin, kovastikin, mutta puolue- ja muukin politiikka oli aika kaukana. Tai siten ainakin oma muistini tämän ajan muistaa.

Epäpoliittisen hallitusarjen soljuntaan muodosti poikkeuksen Suomen Ylioppilaskuntien Liiton SYL:n liittokokous. Kokoukseen osallistuivat Suomen kaikki ylioppilaskunnat, joissa monissa politiikka näytteli selkeämpää roolia. Itselleni liittokokous näyttäytyi hiekkalaatikkona. Eri ylioppilaskuntien neuvottelijat neuvottelivat kuka tukee missäkin aiheessa ketäkin, tekivät lehmänkauppoja ja äänestyskuri oli kova. Jotkut syttyivät tässä ympäristössä, toiset, kuten minä, tunsimme olevamme hieman väärässä paikassa. Kutsuimme tätä, emmekä kovinkaan hyvällä, politiikaksi minikoossa. Vuoden loputtua sanoin ylioppilaskunnalle hei-heit ja tämä pienikin kosketus politiikkaan jäi omassa elämässä taka-alalle.

Pikakelataan eteenpäin.

Jossain välissä valmistuin, aloitin oman yrityksen kanssa puuhaamisen sekä taustalla jatkoin Vihreiden, erityisesti Osmo Soininvaaran, äänestämistä. Vihreät näyttäytyivät minulle sopivan arvoliberaalina, järkeen pohjaavana sekä vähiten valtaa vallan vuoksi tavoittelevalta vaihtoehdolta verrattuna muihin puolueisiin. Muista puolueista joku oli ihan liian oikealla ja liian kylmän yhteiskunnan asialla, ja jonkun toisen tavoitteet vaikuttivat taloudellisesti käsittämättömiltä. Käytännön tasolla olin kuitenkin tyytyväinen, että olin löytänyt yhden puolueen joka oli hyvässä mielessä joltain tasoiltaan teknokraattinen. 

Yleisemmin ihmettelin ideologisia siilorajoja: puolueet tuntuivat olevan pakotettuja olemaan tiettyä mieltä ilman mahdollisuutta irtiottoihin menneestä tai muiden puolueiden ajatuksien kannattamiseen. Itse pidin joistain ajatuksista Vasemmistoliitolta, joistain Kokoomukselta ja hyvää löytyi muiltakin. Ja myös huonoa, kaikilta. Siiloutumista ei voinut välttää edes löytämällä monipuolisesti ajattelevan ehdokkaan, sillä puolueiden tiukka äänestyskuri teki yksilön äänestämisestä toissisijaista.

Voisi ajatella, että yhteiskunnan hyvän kannalta pragmaattisinta olisi ajaa sen hetkisen tiedon pohjalta parhaalta vaikuttavaa ratkaisua, vaikkei se olisi omasta kynästä. Toisin sanoen, yhteiskunnan kannalta, uuden tiedon pohjalta tapahtuvan ns. takin kääntämisen pitäisi muuttua hyveeksi, josta ei rangaista median tai muiden puolueiden ivalla, vaan jota aplodeerataan laajalti ja aidosti. Päätöksenteossa ei pitäisi olla kyse puolueen tai yksittäisen poliitikon voitosta tai häpeästä tai vallasta, vaan hyvän ja ihmisarvoisen yhteiskunnan edistämisestä ja rakentamisesta. Niin idealistiselta kuin edellinen kuulostaakaan.

Poliittista valtaa käyttävät tietenkin myös korporaatiot, erityisesti ns. työmarkkinaosapuolet. Näitä tahoja pitäisi vaatia samalla tavalla edistämään koko yhteiskunnan etua, eikä sallia vain oman porukan aseman parantamiseen keskittymistä. Jos hyväksymme vain oman ryhmän edun ajamisen, niin ko. korporaatioilta pitäisi pystyä riisumaan iso osa niille ulkoistetusta poliittisesta voimasta.

Olen yleisesti uskonut politiikan vievän keskimäärin yhteiskuntaa enemmän eteenpäin kuin taaksepäin. Tällä hetkellä, tässä ajassa, en ole ihan varma. Politiikasta vaikuttaa tulleen, vaikka varmaankin se on aina sitä ollut, toisten päälle huutamista, räksyttämistä, omien ideologoiden ajamista silmät kiinni sekä vallan tavoittelua ja betonoimisesta itselleen keinolla millä hyvänsä, yhteiskunnan kustannuksella. Koska arvoja, ratkaisuja ja tapoja on monia, hyötyisi yhteiskunta edellisestä poiketen eniten hyvästä ja kunnioittavasta vuoropuhelusta sekä niiden pohjalta rakentuvasta synteesistä. Ehkä tätä käydään eduskunnassakin katseilta piilossa. Toivottavasti.

Henkilökohtaisempana huomiona, melkein kaksi vuosikymmentä ylläpidetty äänestysuhde Vihreisiinkin on muuttunut vaikeammaksi vuosi vuodelta. Teknokraattisuus on väistynyt, ja myös Vihreät ovat osaltaan siirtyneet vahvemmin ideologisten lipunkantajien joukkoon omine dogmeineen ja silmätikkuineen.

Arkielämässä herään aamuisin, syön aamupalaa, lähden töihin, teen töitä ja harrastan mitä minäkin iltana vireystila antaa myötä. Joskus päivä kulkee siten, että vältän politiikan kaikista kanavista, ml. työmarkkinapolitiikan. Näinä päivinä olen kuten ennenkin, ajattelematta osa yhteiskuntaa. Muina päivinä olen politiikan kosketuksen ajan ärtynyt, epäuskoinen ja välillä jopa vihainen. Näinä päivinä yhteys yhteiskuntaan tuntuu heikommalta kuin koskaan aiemmin.

Mitä meille on käynyt?

Mitä Suomi on tehnyt ansaitakseen vuodesta toiseen tälläiset politiikot ja tälläiset valtaa käyttävien korporaatioiden nokkamiehet ja -naiset? Kyetäänkö täällä mihinkään muuhun kuin vanhan ja oman vallan säilyttämiseen tähtääviin toimiin, hinnalla millä hyvänsä? Miten polittiinen tekeminen voisi päästä positiiviiseen eteenpäin vievään, puoluerajat ylittävään ja tulevaisuuden uskoa sisältävään kierteeseen?

Pystyvätkö nykypuolueet edes muuttumaan vai vaatiko tämä aika jotain uutta Teknokraattiset pragmaatikot ihmisarvoisen yhteiskunnan puolesta -tyyppistä puoluetta?